näin yhdeksäntoista elinvuoden aikana olis ehkä pitänyt oppia se, että kaikki ihmiset eivät  yksinkertasesti pidä kaikista ihmisistä. se on puhdas totuus, eikä sille voi kukaan itse mitään. 

silti aina herää kysymys, miksi minä. onko se itsekäs ajattelutapa? ajatella että syy siihen miksi joku ei pitäisi minusta olisin minä, minä itse. väistämättäkin elämässä tulee vastaan ihmisiä, jotka eivät pidä minusta. 

onko syy minun vai hänen? mitä minä voisin muuttaa itsessäni jotta olisin pidetty? mitä teen väärin? näytänkö väärältä?

kuitenkaan vika ei aina ole vain minussa, vika tuskin on myöskään on hänessä. aallonpituudet eivät vain osu kohdalleen ja johdata toistensa luokse. 

lopputulema on kuitenkin se, ettei kaikkia tarvitse, eikä kaikkia tule miellyttää. toivoisin vain saavani tuosta ajatuskuplasta kiinni, jotta saisin sen vedettyä omaan ajatusmaailmaani.

.

.

.

ehkä sitten voin vain olla.

ajatus ajatukselle

mietin paljon (jälleen kerran, kuten aina) sitä mitä maailma meiltä vaatii, mitä muut meistä ajattelee ja mitä mä itse itseltäni vaadin ja mitä mä itsestäni ajattelen. 

lopputulema = mä oon se joka työntää mua vaan alaspäin. mä oon se joka ei arvosta mua. ei kukaan muu. 

 

ehkä on opittava olemaan ja elämään.

ehkä lopulta oppii rakastamaan itseään.

mutta välillä on niitä hyviä päiviä ja välillä niitä huonoja päiviä.

huomasin et kesällä olin varmempi itestäni, koska ei ollu liikaa täydellisyyttä, johon mä itseäni vertaisin. 

voin myös rehellisesti todeta, että ihmiset joita oon ajatellu mulle läheisiks ja jotka yhtäkkiä kääntää selkänsä on myös osa syynä itse inhoon.

mut mähän sen inhon aiheutan, kun mä ajattelen. vai?

matka on pitkä, mut paremmassa ollaan jo kun vuosia takaperin. 

päämääränä ja avainsanana kauniille elämälle - hyvinvointi.