muutokset ovat elämässämme väistämättömiä. ikinä et voi tietää mitä tulee tapahtumaan ja jokainen hetki ja sekuntti on tämän vuoksi arvokasta aikaa. jotkut muutoksista ovat isoja, toiset taas pieniä. jotkut muutokset ovat hyviä ja toiset huonoja.
jokainen muutos kuitenkin koskettaa jokaista siihen osallista henkilöä eri tavalla ja välillä muiden on haastava ymmärtää toisten tai juuri sinun tai juuri minun tunteita, sillä jokainen tuntee, ajattelee sekä kokee asiat eri tavoin ja vain jokainen itse tuntee myös omat taustansa. se on luonnollista.
mulle viime syksy oli vaikeeta aikaa niin mun itseni, kuin ympäröivien asioiden suhteen. jälkeenpäin ajateltuna on tavallaan helppo vastata kysymykseen miksi, mutta toisaalta taas on hankala ymmärntää tilanteita sillä paljoa muistikuvia ei ole, sillä en ole halunnut käydä asioita loppuun asti lävitse.
yksi mulle suurista muutoksista (ei varmaan kuulosta susta suurelta, mutta mulle tää oli iso juttu) viime syksynä oli isovanhempien muutto pois meidän naapurista. me ollaan asuttu tässä yhdessä milti mun koko elämäni ajan, ja vaikka he eivät kauaksi muuttaneetkaan niin muutoksesta oudointa tekee se, kun ei voikkaan mennä naapuriin enää. talo puretaan ja tilalle rakennetaan uusia taloja. pihapiirin tuhoaminen tuntuu samalla muistojen palasiksi pirstoamiselta.
olisi pitänyt osata varautua. tiesin kuitenkin näin käyvän joskus. en kuitenkaan halunnut uskoa, että jotain niin kaunista voisi tuhota. en myöskään syytä ketään sillä tiedän että mummin ja papan on parempi ilman niin isoa taakkaa. vaikuttavia tekijöitä on aina monia.
edelleen tuntuu kuitenkin pahalta palata illalla kotiin ja katsoa lumen täytteistä elotonta pihaympäristöä ja autiota taloa. aivan kuin elämä olisi lakannut ja aika olisi pysähtynyt - muistot sen mukana.
en voi enään vanhempana palata tuohom ympäristöön kun vain muistoissani. en voi kävellä talon ohitse ja muistella kuinka aamu kuudelta karkasin kotoa mummolaan aamupuurolle juosten kosten nurmikon poikki mummolaan äidiltä ja isältä salaa. kuinka lukemattomia kertoja olen pudonnut siitä isosta koivusta alas - leikkiessäni millon laiskiaista ja milloin keijua. kuinka lukemattomia kertoja oon istunut laiturilla auringonlaskussa milloin itkemässä ja milloin nauramassa. kuinka lukemattomia kertoja olen laiturilta hypännyt yöllä pikimustaan veteen uimaan ja nauttinut veden tuomasta vapauden tunteesta. kuinka ollaan yhdessä kokoonnuttu joulupöydän ääreen ja nautittu joulunrauhasta yhdessä isona perheenä. ja kun mummolaan on aina voinut mennä, oli mikä tahansa.
aina me halattiin - onneksi se jatkuu yhä.
muistoja riittää ja niinhän sitä sanotaan, että aika kultaa muistot. ehkä on aika käsitellä asia loppuun ja päästää irti.
muutos on kuitenkin aina uusi mahdollisuus.
