Sillä matkalla kadotin itseni
Päiväkodista eskariin, eskarista, ala-asteelle, ala-asteelta yläasteelle ja yläasteelta lukioon. Sanotaan, että lukio on elämän parasta aikaa, mutta entä jos se aika meni jo. Entä jos paras aikani oli yläasteella, kun vielä tiesin kuka olin ja mitä halusin. Sinä aikana suurimmat huolemme olivat paniikki kohtaukset ja ulkonäköpaineet. ”Olen läski”, sen sanan pikku Jenna kuuli päässään ja oli syömättä, mutta oli silti maailman onnellisin pikku Jenna ja vain jumppasi. Ilman huolia ja murheita. Nauroin aina.
Tuli yhteishaku. Paineet siitä mihin haluaa yläasteen jälkeen. Lopullinen havahtuminen siihen, ettei yläaste kestä ikuisesti. Lopullinen havahtuminen siitä, että elämässä on siirryttävä eteenpäin ja ihmiset muuttuvat. Alkoi kesäloma. Kaikki lupaukset siitä, että ollaan ystäviä ikuisesti. Aitojen ystävien kohdalla uskon niihin kauniisiin sanoihin. Toivon voivani uskoa ja luottaa niihin sanoihin.
Sitten on niitä ystäviä ketkä muuttuivat. Silti olen edelleen kiintynyt heihin. Huolimatta siitä, etten tunne heitä enää. Rakastan heitä. Menetys on hankalaa. Yritän pitää vielä kiinni, vaikka tiedän etteivät he kaipaa minua. Minun on opittava päästämään irti. Ehkä se voisi olla yksi askel minäni löytämiseen.
Tuli tulokset siitä, mihin kouluun on päässyt. En päässyt minne halusin. Isku oli kova, sillä paraskaverini Juuli ja minä tulisimme menemään eri kouluihin. Annoin asian olla. Yritin nauttia kesästä. Onnistuin.
Sitten tuli koulun alku. Itkin ensimmäiset viikot, sillä en halunnut mennä kouluun. Esitin silti kaiken olevan okei. Ainut ihminen, joka joutui kärsimään negatiivisuudestani oli Jenni. Olen pahoillani.
Siirsin kaikkia huolia ja päätöksiäni siitä mitä haluaisin tulevaisuudelta. Aluksi en edes miettinyt muuta, kuin liikuntatieteellistä yliopistoa. Sitten en osannut edes päättää. Mietin vain liikuntaa. Siitäkin oli tulossa tietynlainen pakkomielle. Vuosi meni. Nyt Jenni, yksi parhaista ystävistäni on toisella puolella maailmaa. Tuki ja turva olivat poissa.
Aloitin lukion toisen vuoteni yksin. Ilman kavereita. Tutustuin kyllä ihmisiin, mutteivat he ole minunlaisiani. Kaipaan yläasteen kaltaista tukiverkostoa ympärilleni, sillä ilman sitä olen hukassa. Niin kuin nyt.
Tulevaisuus on pelottava käsite. Mitä tehdä lukion jälkeen? Puolitoista vuotta aikaa jäljellä ja puolitoista vuotta tietämättömyyttä takana. Milloin tiedän? Vai tiedänkö ikinä? Kuka olen? Mitä haluan?
Ennen joulua koettu loppuun palaminen ja yli kahdenviikon sairastelu sekoittaa pään neljänseinän sisällä maatessa. Onneksi alkoi loma. Muutoin en olisi ollut enää järjissäni. Vai olenko sittenkään?
Jatkuvat mielialanvaihtelut, väsymys, uupumus, päänsärky ja pahoinvointi saapuivat keskuuteen. Pienen pääni sisällä oli ja on edelleenkin ajatuksia riittämiin. En edes ehdi käsitellä kaikkea. Kaikki on kuitenkin hyvin. Minulla on rakastava perhe ja ystäviä. Minun täytyy vain oppia rakastamaan itseäni.
Ulkonäköpaineet ja itseinho on valloillaan, mutta asiaa helpottaa se, että ihmiset joilla on oikeasti merkitystä elämässäni pitävät minusta tallaisena. Se pistää hymyilemään.
Ystävät, voimistelu, perhe, rakkaus on ihanaa. Ne pitävät minut järjissäni.
Ajatus kaiken hyvin päättymisestä lohduttaa. Olen kuitenkin edelleen teillä tietämättömillä. Tajusin kuitenkin merkittävän asian itsessäni Juulin ansiosta. Ehkä se on hyvä alku itseni löytämiselle. En uskalla rakastua. Pelkään läheisyyttä. Ehkä siis pelkään myös itseäni? Onko se mahdollista? Psykologisia kysymyksiäkin riittää.
Olen opetellut kirjoittamaan ajatuksiani ylös ja katsomaan maailmaa eri näkökulmista, antanut aistien ja aistiharhojen johdattaa minua. Tuntuu että kaikki on kääntymässä parempaan, mutta silti olen sekaisin. Odotan jo päivää, milloin olen taas se aidosti naurava, iloinen ja positiivinen Jenna, kuten yläasteella. Se vaatii vain aikaa ja hyväksyntää. Löydän vielä minut.
