mietin paljon (jälleen kerran, kuten aina) sitä mitä maailma meiltä vaatii, mitä muut meistä ajattelee ja mitä mä itse itseltäni vaadin ja mitä mä itsestäni ajattelen.
lopputulema = mä oon se joka työntää mua vaan alaspäin. mä oon se joka ei arvosta mua. ei kukaan muu.
ehkä on opittava olemaan ja elämään.
ehkä lopulta oppii rakastamaan itseään.
mutta välillä on niitä hyviä päiviä ja välillä niitä huonoja päiviä.
huomasin et kesällä olin varmempi itestäni, koska ei ollu liikaa täydellisyyttä, johon mä itseäni vertaisin.
voin myös rehellisesti todeta, että ihmiset joita oon ajatellu mulle läheisiks ja jotka yhtäkkiä kääntää selkänsä on myös osa syynä itse inhoon.
mut mähän sen inhon aiheutan, kun mä ajattelen. vai?
matka on pitkä, mut paremmassa ollaan jo kun vuosia takaperin.
päämääränä ja avainsanana kauniille elämälle - hyvinvointi.
