sillä matkalla kadotin itseni

1.35 20.3.2017

Sillä matkalla kadotin itseni

Päiväkodista eskariin, eskarista, ala-asteelle, ala-asteelta yläasteelle ja yläasteelta lukioon. Sanotaan, että lukio on elämän parasta aikaa, mutta entä jos se aika meni jo. Entä jos paras aikani oli yläasteella, kun vielä tiesin kuka olin ja mitä halusin. Sinä aikana suurimmat huolemme olivat paniikki kohtaukset ja ulkonäköpaineet. ”Olen läski”, sen sanan pikku Jenna kuuli päässään ja oli syömättä, mutta oli silti maailman onnellisin pikku Jenna ja vain jumppasi. Ilman huolia ja murheita. Nauroin aina.

Tuli yhteishaku. Paineet siitä mihin haluaa yläasteen jälkeen. Lopullinen havahtuminen siihen, ettei yläaste kestä ikuisesti. Lopullinen havahtuminen siitä, että elämässä on siirryttävä eteenpäin ja ihmiset muuttuvat. Alkoi kesäloma. Kaikki lupaukset siitä, että ollaan ystäviä ikuisesti. Aitojen ystävien kohdalla uskon niihin kauniisiin sanoihin. Toivon voivani uskoa ja luottaa niihin sanoihin. 

Sitten on niitä ystäviä ketkä muuttuivat. Silti olen edelleen kiintynyt heihin. Huolimatta siitä, etten tunne heitä enää. Rakastan heitä. Menetys on hankalaa. Yritän pitää vielä kiinni, vaikka tiedän etteivät he kaipaa minua. Minun on opittava päästämään irti. Ehkä se voisi olla yksi askel minäni löytämiseen. 

Tuli tulokset siitä, mihin kouluun on päässyt. En päässyt minne halusin. Isku oli kova, sillä paraskaverini Juuli ja minä tulisimme menemään eri kouluihin. Annoin asian olla. Yritin nauttia kesästä. Onnistuin. 

Sitten tuli koulun alku. Itkin ensimmäiset viikot, sillä en halunnut mennä kouluun. Esitin silti kaiken olevan okei. Ainut ihminen, joka joutui kärsimään negatiivisuudestani oli Jenni. Olen pahoillani.

Siirsin kaikkia huolia ja päätöksiäni siitä mitä haluaisin tulevaisuudelta. Aluksi en edes miettinyt muuta, kuin liikuntatieteellistä yliopistoa. Sitten en osannut edes päättää. Mietin vain liikuntaa. Siitäkin oli tulossa tietynlainen pakkomielle. Vuosi meni. Nyt Jenni, yksi parhaista ystävistäni on toisella puolella maailmaa. Tuki ja turva olivat poissa. 

Aloitin lukion toisen vuoteni yksin. Ilman kavereita. Tutustuin kyllä ihmisiin, mutteivat he ole minunlaisiani. Kaipaan yläasteen kaltaista tukiverkostoa ympärilleni, sillä ilman sitä olen hukassa. Niin kuin nyt. 

Tulevaisuus on pelottava käsite. Mitä tehdä lukion jälkeen? Puolitoista vuotta aikaa jäljellä ja puolitoista vuotta tietämättömyyttä takana. Milloin tiedän? Vai tiedänkö ikinä? Kuka olen? Mitä haluan? 

Ennen joulua koettu loppuun palaminen ja yli kahdenviikon sairastelu sekoittaa pään neljänseinän sisällä maatessa. Onneksi alkoi loma. Muutoin en olisi ollut enää järjissäni. Vai olenko sittenkään?

Jatkuvat mielialanvaihtelut, väsymys, uupumus, päänsärky ja pahoinvointi saapuivat keskuuteen. Pienen pääni sisällä oli ja on edelleenkin ajatuksia riittämiin. En edes ehdi käsitellä kaikkea. Kaikki on kuitenkin hyvin. Minulla on rakastava perhe ja ystäviä. Minun täytyy vain oppia rakastamaan itseäni.

Ulkonäköpaineet ja itseinho on valloillaan, mutta asiaa helpottaa se, että ihmiset joilla on oikeasti merkitystä elämässäni pitävät minusta tallaisena. Se pistää hymyilemään.

Ystävät, voimistelu, perhe, rakkaus on ihanaa. Ne pitävät minut järjissäni. 

Ajatus kaiken hyvin päättymisestä lohduttaa. Olen kuitenkin edelleen teillä tietämättömillä. Tajusin kuitenkin merkittävän asian itsessäni Juulin ansiosta. Ehkä se on hyvä alku itseni löytämiselle. En uskalla rakastua. Pelkään läheisyyttä. Ehkä siis pelkään myös itseäni? Onko se mahdollista? Psykologisia kysymyksiäkin riittää. 

Olen opetellut kirjoittamaan ajatuksiani ylös ja katsomaan maailmaa eri näkökulmista, antanut aistien ja aistiharhojen johdattaa minua. Tuntuu että kaikki on kääntymässä parempaan, mutta silti olen sekaisin. Odotan jo päivää, milloin olen taas se aidosti naurava, iloinen ja positiivinen Jenna, kuten yläasteella. Se vaatii vain aikaa ja hyväksyntää. Löydän vielä minut.

elämänkiertokulkuun

joillekkin ihmisille on helpompi puhua, kun toisille. joillekkin ihmisille olet "se viimeinen vaihtoehto". joihinkin ihmisiin luotat liian helposti, liian usein. tahdot uskoa kaikesta sekä kaikista vain hyvää - sinisilmäisyyttä. 

saatat päästää ihmisen liian nopeasti liian lähelle, mutta et kuitenkaan oikeasti lähelle, sillä suojaat kuitenkin itseäsi. kuitenkin sen verran lähelle, että olet haavoittuvainen, et täysin mutta olet kuitenkin. siinä on vissi ero.

työnnät ihmisiä pois luotasi. syy sille on vaikea selittää tai et oikein edes tiedä syytä. ehkä toimintasi on reaktiota ja valmistautumista tulevaan, ettei vaan sinuun sattuisi. 

sattuu kuitenkin. 

yrität pitää viimeiseen asti kiinni siitä, mitä sinulla on, mutta turhaan. ote lipeää, vaikka et tahtoisi. kaikke ei voi kontrolloida, kaikkea ei voi suunnitella, eikä mitään voi ennustaa.

elämän kiertokulkuun kuuluu se, että ihmisiä tulee ja lähtee elämästäsi. karulta kun se kuulostaakin, kaikki ei kuulu elämääsi - kaikille ei ole tilaa.

kuitenkin on ihmisiä jotka tulee ja pysyy, sillä sinä tahdot pitää kiinni heistä ja he tahtovat pitää kiinni sinusta. syntyy inhimillisen ihmisyyden ihmissuhteita.

on rakkautta, sellaista monenlaista.

ystäviä aina.

yhtä kysymystä?

elämä on muuttuvaa, eikä tiet sen varsilla johda aina toivomaamme suuntaan. välillä eteen saattaa tulla isojakin ylämäkiä joiden jälkeen isoja alamäkiä. välillä edessä saattaa olla jokin este tai suunta johon kulkea hukkuu kokonaan. lopulta kuitenkin palaa polulle joka johdattaa oikeaan suuntaan. se vaatii vaan oman aikansa.

elämässä tulee väistämättä eteen tilanteita, joille me emme voi mitään. asiat on hyväksyttävä ja yritettävä tehdä siinä tilanteessa oma mahdollinen paras. 

sanon aina, että vaadin vain parasta itseltäni. tällä hetkellä en tee niin. en vaadi itseltäni parasta, sillä rehellisesti sanottuna en tiedä mitä se on. olen hukassa. 

en osaa, enkä kykene arvioimaan omia voimavarojani niin, että pystyisin antamaan itsestäni vain parastani, saatikka sitten vaatimaan omaa parastani. voisin aloittaa unesta?

poltan kynttilää molemmista päistä jälleen. mietin samalla milloin se oikeasti palaa loppuun. en halua myöntää edes itselleni olevani väsynyt. väsynyt ja tietämätön. 

haluaisin selvyyden.

aurinko

 1.21am - 2.22am

joskus sitä alkaa toden teolla epäilemään itseään. epäilemään omaa voimaansa, epäilemään omaa hyvyyttään sekä omaa sisäistä kauneuttaan. 

silloin tahtoo olla jotain mitä ei ole ja etsii jotain mitä ei todellakaan kaipaa. ehkä sitä voisi kuvata tietynlaiseksi eksymiseksi?

ekysmisellä pyrkii peittämään oikeita tuntemuksiaan ja juoksee karkuun, kunnes tajuaa ja putoaa. täytyisi löytää tasapaino, elää ja antaa asioiden olla, sillä mennyttä ei takaisin saa. asioihin on turha jäädä roikkumaan. 

aika näyttää mitä tapahtuu, aika parantaa, sekä aika ohjaa. luota & anna elämän virran kuljettaa. 

aurinko laskee jokaisen päivän lopussa ja nousee jokaisen päivän alussa. 

muuttumattomasta muutokseen

muutokset ovat elämässämme väistämättömiä. ikinä et voi tietää mitä tulee tapahtumaan ja jokainen hetki ja sekuntti on tämän vuoksi arvokasta aikaa. jotkut muutoksista ovat isoja, toiset taas pieniä. jotkut muutokset ovat hyviä ja toiset huonoja. 

jokainen muutos kuitenkin koskettaa jokaista siihen osallista henkilöä eri tavalla ja välillä muiden on haastava ymmärtää toisten tai juuri sinun tai juuri minun tunteita, sillä jokainen tuntee, ajattelee sekä kokee asiat eri tavoin ja vain jokainen itse tuntee myös omat taustansa. se on luonnollista.

mulle viime syksy oli vaikeeta aikaa niin mun itseni, kuin ympäröivien asioiden suhteen. jälkeenpäin ajateltuna on tavallaan helppo vastata kysymykseen miksi, mutta toisaalta taas on hankala ymmärntää tilanteita sillä paljoa muistikuvia ei ole, sillä en ole halunnut käydä asioita loppuun asti lävitse.

yksi mulle suurista muutoksista (ei varmaan kuulosta susta suurelta, mutta mulle tää oli iso juttu) viime syksynä oli isovanhempien muutto pois meidän naapurista. me ollaan asuttu tässä yhdessä milti mun koko elämäni ajan, ja vaikka he eivät kauaksi muuttaneetkaan niin muutoksesta oudointa tekee se, kun ei voikkaan mennä naapuriin enää. talo puretaan ja tilalle rakennetaan uusia taloja. pihapiirin tuhoaminen tuntuu samalla muistojen palasiksi pirstoamiselta. 

olisi pitänyt osata varautua. tiesin kuitenkin näin käyvän joskus. en kuitenkaan halunnut uskoa, että jotain niin kaunista voisi tuhota. en myöskään syytä ketään sillä tiedän että mummin ja papan on parempi ilman niin isoa taakkaa. vaikuttavia tekijöitä on aina monia.

edelleen tuntuu kuitenkin pahalta palata illalla kotiin ja katsoa lumen täytteistä elotonta pihaympäristöä ja autiota taloa. aivan kuin elämä olisi lakannut ja aika olisi pysähtynyt - muistot sen mukana. 

en voi enään vanhempana palata tuohom ympäristöön kun vain muistoissani. en voi kävellä talon ohitse ja muistella kuinka aamu kuudelta karkasin kotoa mummolaan aamupuurolle juosten kosten nurmikon poikki mummolaan äidiltä ja isältä salaa. kuinka lukemattomia kertoja olen pudonnut siitä isosta koivusta alas - leikkiessäni millon laiskiaista ja milloin keijua. kuinka lukemattomia kertoja oon istunut laiturilla auringonlaskussa milloin itkemässä ja milloin nauramassa. kuinka lukemattomia kertoja olen laiturilta hypännyt yöllä pikimustaan veteen uimaan ja nauttinut veden tuomasta vapauden tunteesta. kuinka ollaan yhdessä kokoonnuttu joulupöydän ääreen ja nautittu joulunrauhasta yhdessä isona perheenä. ja kun mummolaan on aina voinut mennä, oli mikä tahansa. 

aina me halattiin - onneksi se jatkuu yhä.

muistoja riittää ja niinhän sitä sanotaan, että aika kultaa muistot. ehkä on aika käsitellä asia loppuun ja päästää irti.

muutos on kuitenkin aina uusi mahdollisuus.

ajalle ajatus

aika on aika määrittelemätön määräys, jonka kulkua on mahdoton millään tavoin estää. se lipuu sormiemme lomitse tahtomattamme ja huomaamattamme. se ei palaa. ei ikinä, ikinä. 

sille ei tahtoisi antaa elämässään valtaa, mutta yhteistyöhön on silti taivuttava. oli, mikä oli. 

rakkauden paino

jälleen kerran löydän itseni tilanteesta, jossa tunteeni kohdistuvat henkilöön, johon tiedän, ettei minulla ole mahdollisuuksia. miksi aina näin?

tavoittelenko liian suurta? hän tuntuu niin läheiseltä, mutta samalla todella etäiseltä. tahtoisin vain puhua.

mitä enemmän uskallat antaa, sitä enemmän saat. toisen edessä täytyy olla täysin riisuttu. itsestä täytyy antaa kaikki mitä irti saa - olla täysin juuri sinä. 

antautuminen täysin toiselle, sekä täysi enään mistään riippumaton haavoittuvuus, joka on niin avointa, että kaikki paha satuttaa. se on pelottavaa.

unelmoin rakkaudesta samalla peläten sen suurta voimaa. uskallanko ikinä antautua?

kaikesta selviää aina lopulta, joten miksi en uskaltaisi hypätä tuohon tuntemattomaan. pelkään kipua, ja pyrin elämään ilman sitä. pelkään menettämistä, pelkään sitoutua, pelkään antautua haavoittuvaisuuteen.

vaikka olen tunteellinen ihminen ja pääsääntöisesti en pelkää näyttää tunteita - kun itkettää niin itketään, kun naurattaa niin nauretaan. pelkään silti kertoa tunteistani, sillä pelkään antautua ja pelkään näyttää haavoittuvaisuuteni. pelkään olla riisuttu - täysin alasti.

pakenen jos kukaan osoittaa mitään osviittaa kiinnostuksestaan tai tulee lähelle. en anna tulla lähelle, sillä en anna mahdolisuutta kenellekkään, johon en täysin luota. 

ei kukaan halua, ei kukaan jaksa edes yrittää.

.

.

.

luottaisin sinuun.

luotan sinuun.